Olen pitkään lepuuttanut kirjakasassa sängyn vieressä teosta ”Erilainen ote omaan talouteen”. Kirja lupaa laittaa rahan elämässä oikealle paikalleen ja valjastaa sen elämänlaadun edistäjäksi.
Selasin kirjaa hiljattain, ja silmääni osui luku ”Kulutushyödykkeet eivät ole sijoituksia”. Luvussa kuvataan, miten perustelemme hankintojamme tekosyillä: kosmetologikäynti parantaa työnsaantimahdollisuuksia (ei paranna, kyse on nautinnosta) ja uusi auto on ostettava, koska sillä on hyvä mennä monta vuotta töihin (ei, vaan koska mukavuudenhalu ja statusarvo).
Epäilyni herää, kun kirjoittaja alkaa pohtia omistusasuntoa tästä näkökulmasta. ”Kovasti toivoisimme asunnon olevan sijoitus, ja se myös tuntuu siltä, koska siihen sitoutuu niin paljon rahaa. – – Omistusasunto ei kuitenkaan ole vain sijoitus, vaan koti, kulutushyödyke siis sekin.”
Perustelut tälle ovat seuraavat: Asunnosta ei tule tosiasiallisten kulujen valossa suurta voittoa, vaikka hinta kohoaisi. Tilastokeskuksen osakeasuntojen reaalihintakehityksen mukaan asunto-osakkeen pääkaupunkiseudulta vuonna 1970 ostanut ja 2006 myynyt on saanut kahden prosentin vuosituoton. Lisäksi kulut juoksevat: sähkö, vesi, remontit. (Sijoitusasunnot ovat asia erikseen.)
Omistusasunto ei ole kirjan mukaan huono idea. Pitää vain hyväksyä, että kyse on pitkälti varallisuudeksi naamioituneesta kulutustuotteesta. Oivallus auttaa katsomaan rehellisesti, miksi rahansa käyttää siihen mihin käyttää.
Iso osa tuloista menee asumiseen, halusi tai ei. Jossakin on asuttava, ja oma koti on siihen kiva paikka. Sen lisäksi kodista taloyhtiöineen kannattaa pitää huolta. Silloin sen arvo varmimmin säilyy, ja kun myyntihetki koittaa, siitä saattaa saada pientä voittoakin.
