Ostin työurani alkupuolella yksiön Vallilasta, joka sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa.
Kohde valikoitui muun muassa sillä perusteella, että äitini mukaan asunnon piti ehdottomasti sijaita raitiovaunun liikennöintialueella. Toinen merkittävä tekijä oli hinta ja se, että isä tuli remonttimieheksi. Terveisiä.
Vallilan naapurikaupunginosia ovat monessa mielessä maineikkaat Kallio ja Sörnäinen. Alueen keskiluokkaistuminen oli jo tuolloinpitkällä, mutta nukkumalähiöistä ei voi puhua. Oma katuni oli rauhallinen, mutta parin kilometrin päässä sijaitsee Helsingin tunnetuin huumeidenvälitysalue, Sörnäisten ”piritori”.
Kotitalon lähistöllä riitti monenlaista vipinää. Esimerkiksi taloyhtiön häkkikellareihin murtauduttiin kolmesti lyhyen ajan sisällä. Asumiseeni liittyi siis erinäisiä taloudellisia riskejä ja muita uhkia.
Kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävin riski oli kuitenkin yllättävä: seinänaapurini, yhdeksääkymppiä lähestyvä rouva. Liikuntakyvyttömällä naisella ei ollut omaisia Suomessa. Hän oli nalkissa kodissaan, kotipalvelun varassa. Hän unohti hanan valumaan ja aiheutti kaksi mittavaa vesivahinkoa. Usein mietin, että toivottavasti mummo ei polta kynttilöitä tai tupakkaa.
Vanhukset voivat aiheuttaa itselleen ja taloyhtiölle ison laskun ja riskin. Meidän jokaisen henkinen ja fyysinen toimintakyky laskee ikääntyessä. Inhimillisten virheiden määrä kasvaa, eikä se ole oma vika.
Taloyhtiöissä voidaan passivoitua odottamaan parempia aikoja tai toimia. Esimerkiksi Vanhustyön keskusliitto tekee hienoa työtä taloyhtiöiden kanssa Kotiturva-hankkeessa vanhusten asumisturvallisuuden parantamiseksi. Apuvälineitä ja ratkaisuja on, ne pitää vain saada käyttöön.
