Muutin perheeni kanssa vajaa vuosi sitten pihapiiriin, johon valmistui samana päivänä yli 30 rivitalo- ja luhtitaloasuntoa. Siitä asti olemme rakentaneet uutta yhteisöämme toistemme rajoja ja tapoja varovaisesti tunnustellen.
Elämme vielä kuherruskuukausia. Kukaan ei halua pissittää koiraansa liian lähellä piha-aluetta, huutaa lapsilleen hiekkalaatikolla tai sekoittaa biojätettä muoviin. Ystävällisesti kyselemme toisiltamme, kuuluuko pyykinpesukoneen äänet iltaisin seinän taakse ja voisiko itselle ylimääräisen säilytyslaatikon lahjoittaa lasten pihaleluille. Haistelemme, mitä ja kuinka paljon kukakin haluaa kertoa itsestään ja kuulla uusista naapureistaan tai osallistua yhteisiin tempauksiin.
Taloyhtiön lapsilla onkin jo paljon enemmän yhteistä kuin aikuisilla. He tervehtivät toisiaan etunimillä ja jakavat vinkit parhaista majoista.
Tästä kaikesta on lähtenyt rakentumaan uusi yhteisömme. Pienet lapset ovat mutkattomia, ja sen vuoksi taloyhtiön lapsilla onkin jo paljon enemmän yhteistä kuin aikuisilla. He tervehtivät toisiaan etunimillä, jakavat sujuvasti vinkit lähialueen parhaista majoista, laavuista ja retkipoluista, ja leikkivät iloisesti yhdessä aina kun siihen tilaisuus tulee. Ilman heitä harva meistä aikuisista olisi päässyt tutustumisessa vielä moikkaamista pidemmälle.
Mutta ei me aikuisetkaan ihan surkeita olla. Ensimmäiset naapuriavut on jo annettu puolin ja toisin, ja orastavia kaverisuhteitakin solmittu. Olemme edistäneet yhdessä tuumin jäteastioiden oikea-aikaista tyhjentämistä sekä ideoineet, miten voisimme kehittää pihaamme ensimmäisenä tulevana asuinkesänä.
Pienin askelin luomme yhteisöä, jossa kaikilla on turvallinen olla juuri omana itsenään. Yhteisöä, joka toivottavasti ratkaisee rakentavasti tulevat mahdolliset ristiriidatkin.
